Turun Yliopiston tutkija Sami Moisio kyseli Helsingin Sanomien asiantuntija-artikkelissa huhtikuussa suomalaisen aluepoliittisen keskustelun perään. Hän epäili, että aluekehityksen tasapainoa hakevan ajattelun tilalle on tullut metropolipolitiikan ja suurten kaupunkien melko yksipuolinen korostaminen.

Mihin on hävinnyt ”Maakuntien Suomi”, kyseli tutkija erityisesti Keskustan puheenjohtajakilpaan viitaten.

Tutkijan havainto on oikea, mutta ei koske kaikkia. Eduskunnan varapuhemiehen Seppo Kääriäisen jo 1980-luvulla kehittämä ”Maakuntien Suomi” ei ole hävinnyt mihinkään ainakaan omasta ajattelustani. Se on myös 2000-luvulla toimiva poliittinen iskulause – mutta myös järkeenkäypä tapa jäsentää Suomea ja sen kehittämistä.

Suomessa on vain yksi, kansainvälisessä vertailussa pieni metropoli eli Helsinki ja sen lisäksi vain yhden käden sormilla laskettava määrä muita suurehkoja kaupunkiseutuja. Näin kapea pohja laajan maan kehittämiselle ei missään nimessä ole riittävä.

Siksi Maakuntien Suomi on yhä toimiva ajattelun ja toiminnan perusta. Maakunnat muodostuvat keskisuuresta tai isommasta keskuskaupungista, muista erikokoisista kaupungeista ja taajamista sekä laajoista enemmän tai vähemmän vireistä maaseutualueista.

Jokainen maakunta pitää sisällään verkostotalouden, vuorovaikutusverkoston, jonka toimivuus ratkaisee maakunnan elinvoimaisuuden. Monilla tahoilla kieltämättä tapaillaan suuntavilkkua jyrkän keskittämispolitiikan tielle. Nämä äänenpainot perustuvat kuitenkin enemmän poliittisiin etunäkökohtiin kuin Suomen kokonaisetuun.

Keskittäminen metropolialueelle ja muutamaan suureen kaupunkikeskukseen olisi Suomen kannalta kallis ja tehoton ratkaisu. Se jättäisi suuren osan suomalaisista toisen luokan kansalaisiksi mitä tulee palveluihin. Samalla se jättäisi suuren osan osaamisen ja kehityksen voimavaroista vaille käyttöä.