Hallinto- ja kuntaministeri
Mari Kiviniemi Porvoossa
Uudenmaan maa- ja kotitalousnaisten 75-vuotisjuhlassa
lauantaina 10.10.2009

Arvoisa juhlaväki!

Haluan onnitella valtiovallan puolesta ja lämpimästi myös omasta puolestani Uudenmaan maa- ja kotitalousnaisia tänä järjestönne merkkivuotena. Itsenäisenä järjestönä maa- ja kotitalousnaiset täyttävät hyvin kaikki ne kriteerit, joilla ansaitaan laatuluokitus “pysyvä ja hyvin säilynyt”!

Kuitenkin, kuten niin monen muunkin suomalaisen järjestön kohdalla, toimintanne ei suinkaan alkanut vasta perustamiskokouksesta 1934.

Maa- ja kotitalousnaisten jatkama työ oli alkanut jo paljon aikaisemmin, erilaisissa muodoissaan.

Siksi, kun nyt vietämme 75-vuotisjuhlaa, voimme yhdistää toimintanne juuret siihen suureen kansalaisten esiinmarssiin, joka erityisesti Pohjoismaissa tapahtui 1800-luvun loppupuolelta lähtien.  – Neuvontatyönne perusta on toki ajassa vielä pidemmällä. Niin kuin teidän kotisivunne kertovat, neuvoja annettiin jo 1700-luvun lopulla hätäleivän valmistukseen.

Todellinen kansalaisjärjestöjen ja kansalaisyhteiskunnan muotoutuminen alkoi Suomessa viime vuosisadan alkuun tultaessa. Tässä kehityksessä oli tärkeää se, että sivistyneistön ja eliitin rinnalle nousivat tavalliset ihmiset, jotka sosiaalisesta asemasta riippumatta saattoivat liittyä yhteen, perustaa järjestöjä.

Kansanvalistusseurat, nuorisoseurat, raittiusliike, urheiluseurat, poliittiset puolueet, ja ammattiyhdistykset loivat järjestöjen ja yhdistysten tasolla sitä Suomea, jota nyt voimme kutsua hyvinvointiyhteiskunnaksi.

Se “valtio”, jonka tervehdystä teille tuon, on paljosta velkaa näille kansalaisten vapaille yhdistyksille. Niissä järjestöissä nimittäin luotiin kansalaisten oma malli – ja pitkälle myös odotukset – uudelle suomalaisten valtiolle.
Valtio ja julkinen valta ovat sittemmin, itsenäisyytemme aikana, ottaneet kansanvaltaisin päätöksin hoitaakseen näiden kansanliikkeiden esiin nostamia tarpeita ja tavoitteita.

Tämä vapaan kansalaistoiminnan ja valtiollisen vallankäytön side on tänäkin päivänä kansanvallan ydintä. Siksikin, että valtaosa nykyisistä poliittisista päättäjistä on toiminut kansalaisjärjestöissä ennen varsinaista poliittista uraansa. Kaiken pintakuohunnan pärskeistä huolimatta poliittisen päätöksenteon ja kansalaisjärjestöjen yhteys on mielestäni Suomessa tänäänkin elävää arkipäivää.
Niin kuin urheilussa tavataan sanoa, kasvattajaseuran merkitys on suuri, vaikka se välillä unohdetaankin.

Toivon – myös suomalaisen kansanvallan vuoksi – pitäkää itsenne elävänä ja kunnossa! Vain vapaan kansalaistoiminnan rinnalla voi myös kunnollinen kansanvalta elää.
Hyvät kuulijat,

Naisten yhteiskunnallisen toiminnan kohdalla tahdotaan aina esittää kysymys, miksi erillisiä “naisjärjestöjä”?

Kysymys on useasti piikikäs ja tarkoituksena on osoittaa, että naisten omissa järjestöissä kyseessä on joko eriseuraisuus tai suorastaan vähäpätöinen yhteiskunnallinen toiminta.

Valitettavan usein näille samoille piikittelijöille ei sitten kelpaa sekään, että naiset ja miehet toimisivat yhtä aikaa samassa järjestössä. Sehän arvostelijoiden mielestä taas tarkoittaa, että tasavertaisuus ei toteudu ja naiset ovat alisteisessa asemassa.

Kumpikin katsanto on sekä historian että nykypäivän valossa väärä.

Olen taipuvainen ajattelemaan kuten sosiologi Irma Sulkunen. Hän kuvaa erityisesti viime vuosisadan alun maalaisnaisten osallistumista yhdistystoimintaan seuraavasti: “Kysymys oli yksinkertaisesti uudesta yhteiskunnallisesta ja sosiaalisesta järjestäytymisestä, jossa naiset toimivat yhdessä miesten kanssa saman agraarisen perinteen pohjalta”. Ja tähän perinteeseen kuului Sulkusen mukaan, ettei jyrkkää sukupuolijakoa tunnistettu.

Maa- ja kotitalousnaisilla on siis pitkä historia takanaan.

Sekä maatalouteen liittyvä neuvonta että ruoanlaitto-, siisteys- ja puutarhanhoitoon liittyvä valistus koettiin tärkeiksi keinoiksi yhteiskunnan rakentamisessa ja ruokahuollon vahvistamisessa.

Järjestön menestyksen määrää sen kyky seurata aikaansa, mutta erityisesti kyky haistella tulevaisuutta ja reagoida siihen ennakoivasti, Maa- ja kotitalousnaiset ovat tästä hyvä esimerkki.

Järjestönne on ollut mukana maamme hyvinvointiyhteiskunnan synnytämisessä ja rakentamisessa luomalla mahdollisuuksia omavaraisuuden ja ruokahuollon varmentamiseen. Raskasta työtä helpottavien teknisten keksintöjen tekeminen tutuiksi ja oikein hyödynnettäviksi on ollut suurtyö, josta moni maaseudun sukupolvi on syystäkin kiitollinen.

Vähitellen neuvontyönne tuli mukaan myös ravitsemus- ja terveysneuvontaa sekä jäsenkunnan muutoksen myötä yhä enemmän myös muuta ammatillista neuvontaa sekä yrittäjyyttä.

Nyt järjestön kautta saadaan kattavasti koulutusta ja neuvontaa maaseudun uusista toimeentulo- ja työmahdollisuuksista. Maa- ja kotitalousnaisten järjestö on ollut esimerkillinen muun muassa maiseman- ja ympäristönhoitoon, hoivaan ja hevosyrittäjyyteenkin liittyvän yritystoiminnan edistämisessä.

Paikallistasolla järjestön merkitys on erityisen suuri sosiaalisten verkostojen rakentajana ja ylläpitäjänä. Erityisen tärkeää tämä on harvaan asutuilla alueilla, jossa palvelutarjontaa tai harrastusmahdollisuuksia on niukasti.

Yhdistystoiminta tuo tärkeitä kontakteja, ystävyyssuhteita, mielekästä tekemistä ja yhdessäolon tuomaa mielihyvää ja oppimista sekä luottamusta – siis sosiaalista pääomaa.
 
Uudenmaan maa- ja kotitalousnaisten toimintaympäristö poikkeaa merkittävästi muusta maasta.

Alueellamme on maamme ainoa metropolialue. Keskusteluja ja toimintoja leimaakin usein Helsinki- ja kaupunkikeskeisyys, jolloin helposti unohdetaan, että Uusimaa on paljon enemmän: useita pienempiä kaupunkeja, vauraita kuntia sekä luonnonvaroiltaan rikas ja toiminnoiltaan aktiivinen maaseutu.

Maaseudun elinkeinorakenne on muuttunut merkittävästi: alkutuotanto työllistää Uudellamaalla enää 0,5 % ja sen maaseutualueillakin vain 10, 5% työssäkäyvistä –  palvelusektori kun on se suurin työllistäjä täälläkin.

Maaseudulla yhä suuremman “ammattiryhmän” muodostaa pendelöijät, jotka löytävät maaseudulta miellyttävän, omaa rauhaa antavan asuinympäristön, mutta joiden työpaikka on oman paikkakunnan ulkopuolella – Uudellamaalla tarkoittaa usein Helsingissä – työpäivien venyessä pitkien työmatkojenkin vuoksi.

Tämä aiheuttaa haasteita myös järjestötoiminnalle, erityisesti paikallistasolla. Millä keinoilla mukaan saadaan uusia ihmisiä, joilla olisi aikaa ja halua sitoutua oman alueensa toimintaan, kun työpäivää pidentää entisestään päivittäinen matkustaminen?

Tähän saakka jäsenhankinnassa on ilmeisesti onnistuttu. Silti kannustan järjestöänne aktiivisesti myös miettimään tulevaisuuttaan, toimintojaan ja niitä keinoja, joilla se jatkossakin pysyy elinvoimaisena.

Tämä maa- ja kotitalousnaisten elinvoima on yhtä tärkeää jäsenten kuin muun yhteiskunnan kannalta. Pirstaleisessa maailmassa tarvitaan jatkuvuutta, historian mukanaan tuomaa kokemusta ja hiljaisen tiedon siirtämistä tuleville sukupolville. Tätä työtä me kansalaisina emme uskalla jättää pelkästään julkisen vallan hoidettavaksi. – Kansalaisjärjestöt ovat se Suomen varmuusvarasto, josta voidaan kriisienkin keskellä saada paljon apua.

Aika tuottaa tarpeensa ja myös ratkaisunsa, kuten hätäleivän valmistuksen opettamisen ruuan puutteessa eläville, 1700-luvun suomalaisille, osoittaa.

Uudellamaalla on muusta maasta poiketen myös paljon maahanmuuttajia. Tutkimusten mukaan maahanmuuton ongelmina ovat edelleen kotouttamiskysymykset: mistä saadaan työtä ja toimeentuloa maahanmuuttajille, millä heidät tutustutetaan suomalaiseen arkeen ja sitoutetaan uuteen kotipiiriinsä?

Järjestötoiminta kokonaisuutena ja erityisesti toiminta paikallistasolla on kotouttamisessa yksi avaintekijöistä. Maahanmuuttajat jäävät usein ulkopuoliseksi asuinpaikkakunnillaan. Uskon, että houkuttelemalla maahanmuuttajat mukaan paikallisyhdistysten aktiviteetteihin helpotetaan muuttaneiden perheiden kiinnittymistä omaan alueeseensa.

Samalla järjestökin tietysti saa kokemuksia monikulttuurisuudesta. Hyviä esimerkkejä tästä jo onkin. Useilla alueilla on esimerkiksi järjestetty etnisten ruokien kursseja, joissa kouluttajina ovat alueelle tulleet maahanmuuttajat. Voisiko kulttuurivaihto ja monikulttuurisuus olla maa- ja kotitalousnaisjärjestön tulevien vuosien yksi teemoista?

Hyvät kuulijat,

Maan hallituksen rooli neuvontajärjestötoiminnan suhteen on antaa taloudelliset mahdollisuudet järjestötoiminnalle ja tukea niitä myös lainsäädännön keinoin.

Nykyinen hallitus on asettanut kansalaisyhteiskuntapolitiikan neuvottelukunnan, jonka tehtäviin kuuluu kansalaisyhteiskunnan ja hallinnon vuoropuhelun edistäminen. Hallituksen toukokuussa 2009 hyväksymässä maaseutupoliittisessa selonteossa kansalaistoiminta, ns. kolmas sektori, nostetaan vahvasti esiin ja sen merkitystä muuttuvassa yhteiskunnassa myös palvelujen tuotannossa korostetaan.

Tämä edellyttää osaamistason jatkuvaa ylläpitoa ja kehittämistä järjestötoimijoiden kentässä, mitä valtiovallan on myös varauduttava tukemaan. Perinteistä kansalaistoimintaa eli vapaaehtoisuuteen perustuvaa yhteistyötä ja yhdessäoloa ei kuitenkaan saa unohtaa eikä sitä ohittaa, niin suuri rooli niillä on ihmisen hyvässä elämässä.

Valtiontalouden vakavasta tilanteesta huolimatta olemme lähivuosina pystyneet säilyttämään järjestötoiminnan valtionavun tason suhteellisen vakaana.

Sanon suoraan, että tämä ei pelkkää poliittista hyväntahtoisuutta. Tukeminen on perusteltua, koska haluamme, että kansalaisyhteiskunta säilyy elävänä myös niiden tehtävien takia, joiden hoitaminen ei yksin julkisen sektorin toimin tulevaisuudessa onnistu.

Olen varma, että lisääntyvä osa ikääntyvien ihmisten hyvästä hoidosta, hoivasta ja inhimillisen arkipäivän järjestämisestä tullaan tekemään julkisen vallan avustuksella mutta vapaiden kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten taloudellisten yhteistoiminnan toimesta.

Ei niin, että julkinen sektori vetäytyisi rahoineen muualle, vaan sen vuoksi, että niin olisi pareet kaikkien, niin ikäihmisten itsensä, kuin omaisten, muun lähiyhteisön ja koko Suomen kannalta.

Monilla paikkakunnilla on hoiva- ja palvelukodeissa pula tiloista: huoneista, paikasta, jonne siirtyä, kun kotihoito ja omaishoito eivät enää riitä.

Olen ajatellut, että tässä voisimme ottaa osviittaa historiasta. Vuosisata sitten järjestöjen ohessa perustettiin välttämättömyyden pakosta osuuskuntia tuotannon, kaupan ja rahoitusjärjestelmän tarpeisiin. Sitä, mitä aikaisemmin oli aina tehty itse, siirrettiin yhteisesti rahoitettuun, rakennettuun, omistettuun ja ylläpidettyyn osuuskuntaan tehtäväksi.

Mitkä vastaavat välttämättömyyden pakot nyt voisivat tulla kyseeseen?  Tämän nykyisen palveluyhteiskuntamme tarpeisiin esimerkki uudesta ponnistuksesta voisi olla palveluja ja hoitoa tarvitsevien omaistemme elämän järjestäminen.

 Julkisen, markkinaperusteisen ja yksityisten ihmisten tekemän hoivatyön rinnalle tarvittaisiin yhteisiä hankkeita, joilla turvattaisiin riittävät tilat ja palvelut vanhusväestölle. Tällainen “Omaisten osuuskunta” rahoittaisi esimerkiksi lisärakennuksia nykyisten palvelutalojen oheen.

Osuuskunnan jäsenyys takaisi hoitopaikat kunkin tarpeeseen. Jäsenyys velvoittaisi osuuspääoman kartuttamiseen. Jäsenten lisäksi osuuskunta voi tarjota palveluja muillekin, osuuskunnan määrittelemin ehdoin.

Esitän tämän idean “omaisten osuuskunnasta” tässä juhlassa kahdesta syystä: uskon kansalaisten yhteistoiminnan voimaan ja toisaalta tiedän, että tässä joukossa ei hevin alistuta vain surkuttelemaan olosuhteita vaan kyetään myös käytännön toimiin.

Kiitoksia, että kutsuitte minut juhlaanne! Toivon teille hyvää, uusiin haasteisiin rohkeasti käsiksi käyvää tulevaisuutta!
©