(Kolumni Ilkka-lehdessä 24.11.2009)

Olemme juuri muistelleet ja juhlistaneetkin monella tavalla Ruotsin ja Suomen valtioyhteisön päättymistä 200 vuotta sitten. Merkkipäivän ja menneiden tapahtumien muisteluksissa ei ole korostunut eroaminen eikä sen alleviivaaminen, että Suomen aika Ruotsin kuningaskunnassa päättyi 1809. Päällimmäisenä ajatuksena juhlinnoissa on ollut se, että näiden kahden itsenäisen valtion yhteistyö ja kanssakäyminen on tänäkin päivänä maailman mittakaavassa ainutlaatuista, sananmukaisesti rajatonta.

Reilun seitsemän vuoden päässä on edessä toisenlaiset juhlallisuudet ja historian kertaukset. Suomen itsenäisyyden täyttäessä sata vuotta me tiedämme, mitä juhlimme: valtiollista itsemääräämisoikeutta, tasavaltaa ja kansanvaltaa, ehkä vaatimattomaan tapaan myös kansallisia saavutuksiamme. Niistä vähäisin ei ole nousu köyhyydestä Euroopan rikkaimpien maiden joukkoon.

Samaan aikaan Venäjän kalenterissa sata vuotta tulee kuluneeksi leniniläisestä vallankumouksesta ja tietysti samalla tsaristisen itsevallan ajan päättymisestä.

Entisinä Neuvostoliiton ja nykyisinä Venäjän federaation naapureina meitä kiinnostaa, mikä osa suuren maan historiasta on eniten esillä vuonna 2017? – En lähde veikkaamaan. Paradokseja ja menneisyyden taakkaa on molemmilla naapureilla omiksi tarpeiksi.

Nykyinen Venäjä on tehnyt tämän vuosituhannen alussa nopean paluun maailmanpolitiikan ja -talouden tekijäksi. Se on tosiasia. Nousun vipuna ovat erityisesti kaasu ja öljy. Energianmyynti on kokonaisuudessaan ollut Venäjälle erittäin kannattavaa. Siitä on omalta osaltaan pitänyt huolen sotkuinen tilanne Irakissa, Iranissa ja laajemminkin Lähi-idässä.

Muun Euroopan ja Venäjän yhteistyötä on rakennettu putki kerrallaan. Lisää sidosta aletaan tehdä seuraavaksi Itämeren pohjaa pitkin. Ei ole liioiteltua sanoa, että Euroopan unionin ja Venäjän suhteet nojaavat valtaosaltaan taloudelliseen kanssakäymiseen. Siinä ei ole sinänsä moitittavaa.

Venäjän talouden rakenne heijastuu myös maan poliittisiin oloihin. Arvuuttelematta sitä, kumpi on syy ja kumpi seuraus, näyttävät energiaraaka-aineiden myyntiin perustuva talous ja erittäin keskitetty poliittinen järjestelmä toimivilta yhdessä.

Presidentti Medvedevin ja pääministeri Putinin viime viikkojen puheet ennakoivat suuntaa Venäjän talousstrategian muutokselle. Luonnolliseksi tavoitteeksi pitäisi Venäjän nykyjohdon mielestä asettaa energian osuuden vähentäminen viennistä. Korvaavaa vientiä pitäisi löytyä erityisesti korkean teknologian tuotteista.

Venäjän tavoitteelle uudistaa talouttaan ja tavaratuotantoaan ei pidä hymähtää. Strategia on mahdollista toteuttaa menestyksellisesti, varsinkin jos Venäjä investoi energiataloudesta keräämänsä rahat koulutukseen, infrastruktuuriin ja tuotekehitykseen.

Tässä kohtaa valon pitää syttyä myös tällä puolen rajaa. Talousoppien mukaisiin suhteellisten etujemme varantoon kuuluu maaraja Venäjän kanssa. Markkinamielessä viiden miljoonan asukkaan Pietari ja Euroopan suurin kaupunki Moskova ovat jo kaksistaan isoja vientikohteita. Vielä tärkeimmäksi ne tulevat monipuolisemman talouden oloissa.

On selvää, että Suomen talouden uusi nousu muuttaa perinteisen vientimme rakennetta. Meidän kannattaa arvioida, millä uusilla tuotteilla voimme löytää markkinoita Venäjällä. Esimerkiksi osaamisen tuotteistaminen ja suoraan asiakkaalle tarjottavat palvelutuotteet voisivat olla tällaisia uusia toimialoja Venäjän viennissä.