Lähikuukaudet ovat Suomen talouden ja hyvinvoinnin kannalta tärkeitä. Jos heikot myönteiset merkit vahvistuvat, meillä on – tällä kertaa – mahdollisuus välttää 1990-luvun laman kaltaisten, pysyvien vahinkojen syntyminen.

Vahinkojen vastaisen taistelun aseina on käytetty valtion runsasta lainanottoa, työllisyyden tukemista ja perusturvan vahvistamista. Samalla on koetettu tehdä kaikki mahdollinen, millä vaikeuksissa olevia yrityksiä kannatellaan pahimman yli.

Tämä omaksuttu linja saattaa onnistua. Mieluisin merkki paremmasta olisi ehdottomasti työttömäksi joutuneiden ja lomautettujen palaaminen töihin ja toimeentulon ääreen. Kun näin käy, tiedämme, että myös muualla maailmalla menee paremmin. Ilman viennin elpymistä ei merkittävää paranemista meilläkään voi tapahtua.

Työttömien määrän kääntyminen laskuun on parasta huono-osaisuuden torjuntaa. Mutta samalla pitää rakentaa parempaa perusturvaa.

Merkkejä huono-osaisuuden ja vähävaraisuuden lisääntymisestä on Suomessakin nähtävissä. Olisi lohdullista ajatella, että nämä ilmiöt ovat laman syytä ja poistuvat nousukauden tulessa. Valitettavasti suomalaisen huono-osaisuuden ja syrjäytymisen syyt ovat sittenkin paljon moninaisemmat.

Yksittäiset henkilökohtaiset tapahtumat työttömyyden lisäksi voivat saada aikaan kierteen, joka vie pahimmillaan kokonaisia perheitä toimeentulo-ongelmien kautta pysyvään vähävaraisuuteen, jopa köyhyyteen.

On sanottu, että vastakkainasettelun aika on ohi. Voi olla. Työn ja pääoman intressit ovatkin varmaan yhteneväiset. Molempia ohjaa kilpailukyky ja tuottavuus. Se on markkinoiden laki ja siihen yritämme sopeutua.

Sen sijaan en ole ollenkaan niin varma, että olisimme tehneet vieläkään kaiken tarpeellisen hyvin toimeen tulevien ja huono-osaisten, rikkaiden ja köyhien elämän edellytysten tasoittamiseksi.

(kolumni julkaistu myös Ilkka-lehdessä)